Se kysy mikä mua vaivaa.

Mä sanoin, että on kolotellu vähän sieltä ja täältä. Se napsutteli pöytää vasten jonkin lääkefirman mainoskynää.

Naps, naps, naps.

Päässä kaikui ja mun teki mieli tirvaista äijää kuontaloon. Se haroi tuuheita kalapuikkoviiksiään ja oikoi silmälasejaan. Meikä tsuumaili kirjahyllyyn. Pharma Fennica. EKG-tulkinnan työkirja. Ravitsemustiede. Jaahas.

- Kun teillä ei ole mitään tarvetta tälle lääkkeelle, lääkäri lausui lakonisesti.

Sitä se koko ajan hoki. Ei ole tarvetta, ei ole tarvetta, ei ole tarvetta. En kai mä täällä olisi jos mulla ei olisi tarvetta?

- Panes Unto vai mikä se oli, nii sitä reseptiä uusiks ja sassiin, mä sopersin sille. Hikikarpalot valuivat otsaani pitkin ja hiukset liimaantuivat littanaksi päätäni vasten. Koko komeuden kruunasi mustelma oikeassa silmäkulmassa. Mä olin varma, että Lasolille tuoksahtava henkeni tappoi huoneessa olevat kaktuksetkin.

- Untamo. En näe mitään perusteita reseptin uusimiselle.

Mä haistatin sillä paskat ja se sano, että olkaa hyvä ja poistukaa, nähdään taas ja mukavaa päivänjatkoa.

- Tässä päivässä ei oo kuule mitään mukavaa, ei mulla eikä sulla. Eksä nyt vois kirjottaa sitä perkeleen reseptiä ni ois taas rauha maassa ja kaikilla hyvä olla, mä melkein huusin sille.

 

Mun kädet täris ja se lekuri tiiraili niitä silmä kovana. Se nosteli pahaenteisesti kulmakarvojaan ja trimmasi taas hajamielisesti sormillaan huulen yläpuolella majailevaa kalapuikkoaan. Hitto, että mun teki mieli etsiä jostain lähin skalpelli ja vetäistä se turjake veks. Mutta sen sijaan mä vaan tyydyin vetämään kädet puuskaan ja tuhahtamaan.

- Mä voin kyllä laittaa sulle lähetteen tonne psykiatriselle puolelle, se sanoi vaivautuneena.

- En mä mitään kallonkutistajaa tartte! Mä haluan mun lääkkeet! Mä teen susta kantelun. Sä saat fudut ja sit sä voit vilkuttaa sun osamaksumersulle, kun sitä hinataan pois sun pihasta. Pienempi vaiva skrivaa se piletti, jolla mä saan lunastettua ne napit. Vai mitä Unski.

Se pysyi viileenä ja mulla keitti. Se puhui jostain vertaistukiryhmästä.

Se killitti mua säälivin silmin ja sanoi haluavansa auttaa. Mä hermostuin entistä enemmän ja kädet vapis kuin reumapotilaalla. Nostin 170 senttiä pitkän raatoni ylös ja lääkäri säpsähti taaksepäin.

Mä latelin vittua ja saatanaa. Anoin ja huusin. Mä kiristin sitä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla. Taoin pöytää kuin Pajatsoa.

- Minä haen vartijan niin hän saattaa teidät ulos, se sanoi yrittäen peitellä hätääntyneisyyttään. Lääkekaapin se naksautti lukkoon ja katsoi vielä epäilevästi ovelta. Se varmaan mietti uskalsiko mua jättää sinne yksin, kalliiden laitteiden keskelle.

Pian gorillan kokoinen järjestysmies paarusti ovelle kuin höyrylaiva ja mä kuulin sen kuiskaavan lääkärille:

- Mistä noita oikein sikiää.

Sen gorillan kanssa me ei löydetty yhteistä säveltä. Se varmaan luuli, että ”Security” -teksti paidassa oikeuttaa tuuppimaan ja retuuttamaan, ja mä päätin oikaista sen luuloja.

Upotin muutaman jäljellä olevan hampaani sen karvaiseen käsivarteen. Ajattelin saaneeni erävoiton, mutta järkäle nosti mut hartioilleen ja kantoi ulos.

- Älä tuu takas, gorilla murahti mulle.

Pyyhin vaatteitani ja olin kaatua maahan. Järkäle sai musta otteen, mutta päästi taas irti. Olin jälleen etukenossa ja otin tukea kaiteesta.

- Mun lippis. Mun lippis jäi tuonne sisälle. Esson lippis. Se oli hyvä lippis.

- No varasta jostain uusi.

Näytin sille keskisormea ja se lähti takaisin sisälle. Huumorintajuton kaveri.

Lysähdin maahan istumaan ja nojasin kaiteeseen. Näkökenttääni ilmestyi punainen hahmo, joka laahusti hitaasti kohti. Välillä se pysähteli ja kaivoi jotakin muovikassistaan. Jatkoi matkaansa. Pysähteli. Sytytti tupakan. Laahusti. Pysähtyi, löysi maasta jotakin mielenkiintoista. Jatkoi matkaansa. Pian hahmo seisoi edessäni. Se mittaili mua katseellaan, kallisteli päätään ja veti kessua. Se oli Alma.

- Eikö tänäänkään? se kysyi.

- Ei tänäänkään, huokaisin vaisusti ja näpersin housuissani olevaa reikää. Vanu valui ulos reiästä ja yritin tunkea sitä takaisin. Ei mennyt. Suututti.

Alma tumppasi röökinsä maahan. Leveä hymy paljasti sen mustan etuhampaan. Nenästä valui räkää, joka takertui sen nenän alla kasvaviin tummiin haiveniin.

- Ehkä huomenna, se sanoi ja otti mua kädestä. Alman käsi oli karhea ja lämmin.

Lämpimin käsi, jonka tiesin.

Nyökkäsin.