Vielä aamulla nainen ja Joel olivat leikkineet puistossa. Vielä aamulla aurinko oli paistanut. Oli syöty jäätelöä, oli naurettu, oli keräilty syksyn punertamia vaahteranlehtiä.

Joel oli kiivennyt korkealle kiipeilytelineeseen ja huutanut:

- Kato äiti!

Ja nainen katsoi. Hänen sisällään tuntui mylläävän. Vuosisadan hirmumyrsky riepotteli sisuskaluja, veti mukaansa mahalaukun kuin kevyen peltikaton. Tuulenpuuska letitti ohutsuolta kuin pullapitkoa. Sappineste voiteli pitkoa, ja luomus oli paistamista vaille valmis.

Yleensä myrskyt nimetään nimipäiväkalenterin mukaan. Tällä myrskyllä ei ollut nimeä. Se vain oli.

- Älä vaan putoa, nainen oli sanonut ja pyyhkinyt hirmumyrskyn runtelemia silmäkulmia.

Nyt puiston olivat vallanneet nuoret. Ne olivat pesiytyneet pitkin nurmikkoa. Oluttölkkejä, mehukattipulloja, tupakkaa. Vähäpukeisten tyttöjen kuulas iho säihkyi kirkkaana puiston toiselle puolelle.

Nainen istuutui penkille odottamaan. Hän oli etuajassa. Oikeastaan hän oli aina etuajassa. Hän oli tullut tähän maailmaankin liian aikaisin. Verinen, huutava mytty oli mahtunut hämmentyneen isän kämmenelle.

Yläasteen ensimmäisissä bileissä tyttö oli juonut väärästä pullosta ja lähtenyt illan päätteeksi lukiolaispojan mukaan. Sen pojan mukaan, joka oli jäänyt kiinni kannabiksen kasvattamisesta, automankkojen varastamisesta ja bussipysäkkien spreijaamisesta. Poika oli puhunut mukavia ja tarjonnut juomista, muuta hän ei ollut illasta muistanut.

Kuukautisia ei kuulunut.

- Ehkä ne ovat vaan myöhässä, äiti oli sanonut tytölle.

Tyttö oli käynyt ostamassa salaa raskaustestin ja teki sen naapurin Liinan luona. Liina oli pari vuotta vanhempi ja kuulemma tehnyt sen monta kertaa aiemminkin.

Testi näytti kahta selkeätä viivaa. Lukiolaispoika hävisi kuvioista.

Äiti itki.

Isä oli sanonut nirhaavansa sen kollin.

Pikkuveli ei ymmärtänyt mistä kaikki vouhkasivat.

Lääkäri ehdotti aborttia.

- Tänne et kyllä sitten sitä kersaa tuo, äiti oli sanonut.

Ja tyttö oli suostunut aborttiin.

Muutama vuosi myöhemmin tyttö oli tutustunut Tomiin. Tom oli ollut kiltti ja kiva.

Kiltti ja kiva, mitä muuta mieheltä voisi kaivatakaan? tyttö oli ajatellut.

Pian tyttö ja Tom viettivät hääyötä. He saivat lapsia, ottivat asuntolainaa. Tom osti auton, kun halvalla sai.

Tytöstä oli tullut nainen. Kiltistä ja kivasta Tomista oli tullut sohvalla makaava lössykkä.

Siinä se haisi ja makasi sohvalla, nainen ajatteli. Ei koskaan saanut mitään aikaiseksi. Paitsi Joelin. Joel oli heidän viimeisin aikaansaannoksensa. Ja viimeinen.

Nainen oli ottanut valokuvan kaupungilla automaatissa. Samalla hän oli tyhjentänyt säästötilinsä. Tom luuli vaimonsa säästävän kesämökkiä varten.

Valokuva ja setelit olivat siistissä nipussa kirjekuoressa. Kirjekuori painoi povitaskussa ja nainen piti vaistomaisesti kättä rinnallaan.

Kello oli tasan. Mies ajoi polkupyörällä puiston läpi ja pysäytti sen naisen kohdalle. Pyörä oli vanha ja läpeensä ruostunut. Se vingahti järkytyksestä, kun mies hyppäsi pois satulasta. Mies nyökkäsi tervehdykseksi. Nainen sanoi hei ja ojensi varovasti kirjekuoren.

- Milloin... Milloin minä saan sen? nainen kysyi.

Mies vilkaisi kelloaan. Kultainen kello roikkui surkuhupaisasti hänen laihassa ranteessaan, josta törrötti luita jokaiseen ilmansuuntaan.

- Viikko.

- Viikko? nainen kysyi ärtyneenä.

- Semmoista se on, mies sanoi ja kohautti olkiaan.

Nainen ojensi miehelle lisää rahaa taskustaan.

- Viisi päivää, mies vastasi ja katseli setelitukkoa hyväksyvästi.

- Viisi päivää. Selvä.

Mies nyökkäsi ja lähti polkemaan. Pian hän muuttui kapeaksi viivaksi, jonka hämärtynyt puisto imaisi sisäänsä. Nainen hävisi samaan tummaan aukkoon.

- Että mä vihaan sua!

- Mutta kun ei se asia oo niin yksinkertanen.

- Kyllä, kyllä se on! Miten voikin ihminen olla niin tyhmä!

- Älä itke. Mä en haluu että sä itket.

- Mä itken just niin paljon ku mä haluan. Mee helvettiin siitä.

- Yritetään vielä.

- Mä en haluu yrittää sun kanssa enää yhtään mitään.

- Mä olin sillon nuori, anteeks---

- Lähe nyt menee.

- Älä nyt.

- Kuule kyllä mä nyt! Mitään en oo koskaan toivonu niin paljon ja sitte sä tuut ja pilaat vittu kaiken.

- Tuo on jo kohtuutonta. Okei, mä myönnän, olin sillon ajattelematon ja---

- Mä en saa koskaan paapoa mun lapsia ja lapsenlapsia.

- Haluisitko sä jotain? Suklaata? Kahvia vaikka?

- Mä saan finnejä.

- Aha. Nii joo.

- Suksi nyt vittuun siitä.

- Mutta saahan niitä muualtakin.

- Ai finnejä?

- Lapsia.

- Jaa.

- Adoptoidaan.

- Ai joku tummahipiäinen?

- No vaikka. Tai joku kiinalainen. Niitä on siellä kuitenki liikaa.

- En tiiä. Olishan se nyt outoa.

- Miksei?

- No jos se tuo tänne vaikka jonkun taudin.

- On ne rokotettu.

- Mitä kaikki ajattelis.

- Ne varmaan ajattelis, että kyllä me ollaanki niin fiksuja ja ajattelevaisia ihmisiä. Mä luin lehdestä, että kansainvälisyys on tänä päivänä in.

- Nii. On tuossa kyllä perää.

- Ja se Ping Pong Ling vois opettaa sua tekemään sushia. Vai mitä ne siellä Kiinassa nyt syövätkään.

- Voi että. Mä en oo koskaan syöny sushia.

- Ja kevätkääryleitä.

- Voi että, kääryleitä.

- Mutta koiria sen ei annettais syödä.

- Ei. Kyllä lapsella pitää olla rajat.

- Ja rakkautta.

- Mä olisin niin hyvä äiti. Kävisin vanhempainilloissa ja järjestäisin juhlia sen kavereille.

- Pitäskö mennä heti maanantaina katselemaan tapetteja lastenhuoneeseen.

- Joo. Samalla käydään siellä adoptiotoimistolla.

- Meistä tulis niin hyvä perhe.

- Niin tulis. Voi Mikko. Mä rakastan sua niin paljon.

Tiistait olivat yleensä hyviä päiviä. Tiistait olivat suorastaan erinomaisia päiviä. Olin herännyt aikaisin ja etsinyt sakset jo valmiiksi. Oranssit Fiskarsit nököttivät pöydällä taisteluvalmiina silppuamaan uusia säästöjä.

Yle Suomi soitti Olavi Virtaa ja kaurapuuro porisi kattilassa. Sillä välin pyyhin kirjahyllyssä seisovista maatuskoista pölyt.

- Olkaapa hyvät, puhelin maatuskoille.

Mutta eivät ne koskaan vastanneet takaisin.

Kiittämättömät rouvat katselivat, kun kauhoin puuroa lautaselle. Kaurapuuro, tuo ihmeruoka. Ilman kaurapuuroa Lasse Virenkään ei olisi voittanut neljää olympiamitalia, ajattelin. Jätin ihmepuuron lusikoimisen sikseen ja kaivoin keittiönkaapista VHS-kasetin. Tyrkkäsin sen videolaitteeseen, ja olohuone oli hetkessä täynnä urheilujuhlan tuntua!

München, 1972, 10 000 metriä.

Istahdin sohvalle. En voinut olla selostamatta selostajan päälle.

Lasse juoksee. Lasse kaatuu. Lasse juoksee voittoon. Kaikki ryntäävät onnittelemaan Lassea. Lasse saa kukkaseppeleen. Lasse on sankari. Lasse jää kaikkien mieleen.

Yhtäkkiä ovikello soi. En odottanut ketään. Kävelin ovelle, Lasse jäi olohuoneeseen tuulettamaan voittoaan.

Kurkistus ovisilmään, turvalukko pois, kliks kliks, ja ovi aukesi. Rapussa seisoi nuori mies.

- Hyvää päivää, se sanoi.

- Päivää.

- Mä oon tv-lupatarkastaja. Teidän taloutenne ei oo maksanu tv-lupamaksua.

- Kyllä minä sen maksoin. Odotapas, minä haen kuitin. Tule vaan kiireemmäksi aikaa tänne sisälle.

Lähdin hakemaan kuittia ja pian palasinkin lappusen kanssa. Mies katseli ja hymähteli.

- Selvä juttu. Tuolla meillä on varmaan vaan sattunu joku erehdys.

Nyökyttelin ymmärtäväisenä. Kysyin, haluaisiko hän jäädä kahville.

- En mä oikein taida, on hirvee kiire näissä hommissa.

- On pullaakin, lisäsin ylpeänä.

- Keliakia. Kyllä mun nyt täytyy mennä, mies sanoi vaivautuneena ja seisoi jo puoliksi rapussa.

- Ottaisit edes mehua!

Mies tuijotti minua hämmästyneenä, sanoi kiireesti hei hei ja läimäytti oven kiinni edessäni.

Asunnossa kaikui ja olin taas yksin Lassen ja kiittämättömien rouvien kanssa. Palasin keittiöön syömään puuroa. Se oli kylmää, harmaata, elotonta mössöä.

Päätin soittaa Markukselle. Markuksen numero oli pikavalinnassa. Puhelin hälytti pitkään. Markus ei vastannut. Kirosin poikani ja jatkoin kylmän aamiaisen kippaamista suuhuni.

Postiluukku kolahti ja singahdin pystyyn. Nappasin sakset pöydältä ja kipitin ulko-ovelle niin lujaa kuin entisen raksamiehen lonksuvilla polvilla pääsi.

Siinä ne nyt olivat. Nappasin lehtisen käteeni ja menin keittiöön istumaan. Painomuste tuoksui taivaalliselta. Paperi oli lämmintä ja sileää.

Täytyy leikata suoraan katkoviivoja pitkin, ei saa poistua polulta, täytyy mennä suoraan, ajattelin ja annoin Fiskarsien laulaa.

Kaksi pakettia kahvia vitosella. Appelsiinit neljäkymmentäyhdeksän senttiä kilolta.

Olin tyytyväinen tämän viikon saaliiseeni. Hypistelin kuponkeja isossa kourassani ja menin istumaan sohvalle.

Painoin Play-nappulaa. Vielä kerran, Lasse.

Se kysy mikä mua vaivaa.

Mä sanoin, että on kolotellu vähän sieltä ja täältä. Se napsutteli pöytää vasten jonkin lääkefirman mainoskynää.

Naps, naps, naps.

Päässä kaikui ja mun teki mieli tirvaista äijää kuontaloon. Se haroi tuuheita kalapuikkoviiksiään ja oikoi silmälasejaan. Meikä tsuumaili kirjahyllyyn. Pharma Fennica. EKG-tulkinnan työkirja. Ravitsemustiede. Jaahas.

- Kun teillä ei ole mitään tarvetta tälle lääkkeelle, lääkäri lausui lakonisesti.

Sitä se koko ajan hoki. Ei ole tarvetta, ei ole tarvetta, ei ole tarvetta. En kai mä täällä olisi jos mulla ei olisi tarvetta?

- Panes Unto vai mikä se oli, nii sitä reseptiä uusiks ja sassiin, mä sopersin sille. Hikikarpalot valuivat otsaani pitkin ja hiukset liimaantuivat littanaksi päätäni vasten. Koko komeuden kruunasi mustelma oikeassa silmäkulmassa. Mä olin varma, että Lasolille tuoksahtava henkeni tappoi huoneessa olevat kaktuksetkin.

- Untamo. En näe mitään perusteita reseptin uusimiselle.

Mä haistatin sillä paskat ja se sano, että olkaa hyvä ja poistukaa, nähdään taas ja mukavaa päivänjatkoa.

- Tässä päivässä ei oo kuule mitään mukavaa, ei mulla eikä sulla. Eksä nyt vois kirjottaa sitä perkeleen reseptiä ni ois taas rauha maassa ja kaikilla hyvä olla, mä melkein huusin sille.

 

Mun kädet täris ja se lekuri tiiraili niitä silmä kovana. Se nosteli pahaenteisesti kulmakarvojaan ja trimmasi taas hajamielisesti sormillaan huulen yläpuolella majailevaa kalapuikkoaan. Hitto, että mun teki mieli etsiä jostain lähin skalpelli ja vetäistä se turjake veks. Mutta sen sijaan mä vaan tyydyin vetämään kädet puuskaan ja tuhahtamaan.

- Mä voin kyllä laittaa sulle lähetteen tonne psykiatriselle puolelle, se sanoi vaivautuneena.

- En mä mitään kallonkutistajaa tartte! Mä haluan mun lääkkeet! Mä teen susta kantelun. Sä saat fudut ja sit sä voit vilkuttaa sun osamaksumersulle, kun sitä hinataan pois sun pihasta. Pienempi vaiva skrivaa se piletti, jolla mä saan lunastettua ne napit. Vai mitä Unski.

Se pysyi viileenä ja mulla keitti. Se puhui jostain vertaistukiryhmästä.

Se killitti mua säälivin silmin ja sanoi haluavansa auttaa. Mä hermostuin entistä enemmän ja kädet vapis kuin reumapotilaalla. Nostin 170 senttiä pitkän raatoni ylös ja lääkäri säpsähti taaksepäin.

Mä latelin vittua ja saatanaa. Anoin ja huusin. Mä kiristin sitä kaikella mahdollisella ja mahdottomalla. Taoin pöytää kuin Pajatsoa.

- Minä haen vartijan niin hän saattaa teidät ulos, se sanoi yrittäen peitellä hätääntyneisyyttään. Lääkekaapin se naksautti lukkoon ja katsoi vielä epäilevästi ovelta. Se varmaan mietti uskalsiko mua jättää sinne yksin, kalliiden laitteiden keskelle.

Pian gorillan kokoinen järjestysmies paarusti ovelle kuin höyrylaiva ja mä kuulin sen kuiskaavan lääkärille:

- Mistä noita oikein sikiää.

Sen gorillan kanssa me ei löydetty yhteistä säveltä. Se varmaan luuli, että ”Security” -teksti paidassa oikeuttaa tuuppimaan ja retuuttamaan, ja mä päätin oikaista sen luuloja.

Upotin muutaman jäljellä olevan hampaani sen karvaiseen käsivarteen. Ajattelin saaneeni erävoiton, mutta järkäle nosti mut hartioilleen ja kantoi ulos.

- Älä tuu takas, gorilla murahti mulle.

Pyyhin vaatteitani ja olin kaatua maahan. Järkäle sai musta otteen, mutta päästi taas irti. Olin jälleen etukenossa ja otin tukea kaiteesta.

- Mun lippis. Mun lippis jäi tuonne sisälle. Esson lippis. Se oli hyvä lippis.

- No varasta jostain uusi.

Näytin sille keskisormea ja se lähti takaisin sisälle. Huumorintajuton kaveri.

Lysähdin maahan istumaan ja nojasin kaiteeseen. Näkökenttääni ilmestyi punainen hahmo, joka laahusti hitaasti kohti. Välillä se pysähteli ja kaivoi jotakin muovikassistaan. Jatkoi matkaansa. Pysähteli. Sytytti tupakan. Laahusti. Pysähtyi, löysi maasta jotakin mielenkiintoista. Jatkoi matkaansa. Pian hahmo seisoi edessäni. Se mittaili mua katseellaan, kallisteli päätään ja veti kessua. Se oli Alma.

- Eikö tänäänkään? se kysyi.

- Ei tänäänkään, huokaisin vaisusti ja näpersin housuissani olevaa reikää. Vanu valui ulos reiästä ja yritin tunkea sitä takaisin. Ei mennyt. Suututti.

Alma tumppasi röökinsä maahan. Leveä hymy paljasti sen mustan etuhampaan. Nenästä valui räkää, joka takertui sen nenän alla kasvaviin tummiin haiveniin.

- Ehkä huomenna, se sanoi ja otti mua kädestä. Alman käsi oli karhea ja lämmin.

Lämpimin käsi, jonka tiesin.

Nyökkäsin.